Asuin vanhan talon kattohuoneistossa sataman tuntumassa, Pariisissa. Siinä lähellä oli puisto, jonka täytti kauniit ja jykevät puut, sekä hauraat ja sirot kukat. Sinulla oli tapana kävellä jokainen aamu keltaiset kumisaappaat ylläsi puiston läpi. Minä puolestani katsoin aina sinua kahvikuppi kädessäni ikkunasta.

"3 minuuttia myöhässä..", minä ajattelin. Laskin varovasti kahvikupin keittiönpöydän päälle. Kuului pieni kolaus, ja sen jälkeen äänet katosivat kauas sieluuni. "Sinä". Ne sanat kaikuivat mielessäni. Nousin hiljaa tuolilta katsomaan parvekkeelle, jotta olisin nähnyt, olisitko sinä siellä, ulkona.

Aurinko paistoi suoraan hameeni farkkukankaaseen. Oli niin kuuma. Se poltteli ihoani. Päästin pienen huokauksen. Sinä olit siellä. Katsoin sinua kirkkaan sinisillä silmilläni. "Enkeli", minä ajattelin. Poskeni muuttuivat ruusun punaisiksi. Otin käsilläni metallitangosta kiinni ja nostin itseni seisomaan märän kaiteen päälle. Yritin mennä lähemmäksi sinua, mutta turhaan. Sinä olit siellä alhaalla, ja minä ylhäällä. Kurotin jalallani kaiteen yli. Yhtäkkiä otteeni kumminkin lipesi, mutta kumminkin, sain kuin sainkin kiinni kaiteesta. "Enkelini, sinä pelastit minut. Kiitos", minä sanoin ja hymyilin.