Tarina sijoittuu vuosille 1980-(?), jolloin nuori nainen on asunut pitkään saman rakennuksen kattohuoneistossa, Pariisissa ja katsellut kaiken tämän ajan puistossa kävelevää (krhm..) naista. Tarinan tein alunperin 5 luokan kouluaineeksi luokkalehteen, tosin paljon lyhyemmässä muodossa, mutta ajan myötä tuli innostusta jatkamaan tarinaa aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Tämän tarinan aloittaessani tahdoin tehdä jotain erilaista, kuin ennen, joten sijoitin tarinaan kaksi naista, jotka ajan myötä rakastuvat toisiinsa. Tarinalle ei näy tulevan loppua (ainakaan vähään aikaan!).

Tarinaani en sen kummemmin keksinyt hahmoja, joten alunperin käytin vain sanoja minä/sinä/hän/me/ jne. Halusin kumminkin pikkuhiljaa lisätä hahmoille nimet, jotta tarinasta ei tulisi niin.. paksua? tönkköä? suorasanaista?

Toivottavasti viihdytte tarinan parissa!

Tämän tarinan kädenjälkeä on tullut Cumo:lta/Lilli:ltä (<- tämä siis on oikea nimeni. Nimi ei kumminkaan vakuuta minua, joten älä käytä sitä..)

Asuin vanhan talon kattohuoneistossa sataman tuntumassa, Pariisissa. Siinä lähellä oli puisto, jonka täytti kauniit ja jykevät puut, sekä hauraat ja sirot kukat. Sinulla oli tapana kävellä jokainen aamu keltaiset kumisaappaat ylläsi puiston läpi. Minä puolestani katsoin aina sinua kahvikuppi kädessäni ikkunasta.

"3 minuuttia myöhässä..", minä ajattelin. Laskin varovasti kahvikupin keittiönpöydän päälle. Kuului pieni kolaus, ja sen jälkeen äänet katosivat kauas sieluuni. "Sinä". Ne sanat kaikuivat mielessäni. Nousin hiljaa tuolilta katsomaan parvekkeelle, jotta olisin nähnyt, olisitko sinä siellä, ulkona.

Aurinko paistoi suoraan hameeni farkkukankaaseen. Oli niin kuuma. Se poltteli ihoani. Päästin pienen huokauksen. Sinä olit siellä. Katsoin sinua kirkkaan sinisillä silmilläni. "Enkeli", minä ajattelin. Poskeni muuttuivat ruusun punaisiksi. Otin käsilläni metallitangosta kiinni ja nostin itseni seisomaan märän kaiteen päälle. Yritin mennä lähemmäksi sinua, mutta turhaan. Sinä olit siellä alhaalla, ja minä ylhäällä. Kurotin jalallani kaiteen yli. Yhtäkkiä otteeni kumminkin lipesi, mutta kumminkin, sain kuin sainkin kiinni kaiteesta. "Enkelini, sinä pelastit minut. Kiitos", minä sanoin ja hymyilin.